torstai 20. helmikuuta 2014

FWB-ori Kiahan Bonfire

Pikku hiljaa esittelen Päiväkummun Hevostilalla asuvat hevoset, sattumanvaraisessa järjestyksessä. Osa on myynnissä, osa on jo löytänyt tyytyväiset ja tavoitteellisetkin omistajat.

Ensimmäisenä Paavo (tai Bobby), Kiahan Bonfire, 18.4.2013 syntynyt fwb-ori.

Kuvat viime vuoden loka-marras-joulukuulta. Kuvissa mukana Seppo, Kiahan Sebastian.

i. Pin Rock´s Black Velvet

e. Grand Girl

Paavo emänsä kanssa 17.7.2013. Emän ryhdikkyys sekä tarkka ilme jäivät mieleeni, ja ne ovat mielestäni myös periytyneet oripojallekin.

Ensimmäinen ja viimeisin täällä Paavosta otettu kuva; tulopäivänä 23.10.2013 sekä viime viikolla, 12.2.2014, otettu kuva. Kasvuvauhti on varsin huima, vai mitä mieltä sinä olet?!

Tällä hevosella osaava ja tahtova ratsastaja pääsee vielä pitkälle, siitä voisin pistää pääni pantiksi. Kuvattu viime vuoden lopulla.
Kuvattu tammikuun alussa. Elämänriemua ja liikettä riittää :)

Tammikuun puolivälin askellusta. Todistettavasti ainakin kerran siis ollut lunta..
Sepon kanssa tutustumassa isojen tyyppien pihattoon, helmikuun puolessavälissä.

Hiukan hengästytti, oli pikkutyypeillä kauhea kiire tutkia uutta..

Tämä ryhti, käsittämätöntä. Hevosella on ikää siis kymmenen kuukautta.

Varsaloikat, aina niin rakastettavia!

Tämän oripojan ryhti ja liike on, niin kuin kuvista näkyy, aivan käsittämättömän hienoa. Luonteeltaan Paavo on erittäin itsenäinen, vahva ja ylpeä, mutta kun se uskaltaa luottaa johtajaansa, on se erittäin miellyttävä käsitellä ja myös yhteistyöhaluinen. Tämän isä jättää erittäin vahvaa ja kaunista liikettä  ja emä on sama kuin viime vuoden Breeder´s Prizen koulupuolen voittajalla.

Paavo on myynnissä, hintaluokassa 6000-8000€. Jos ja kun Paavo myydään, saa se jäädä edelleen Päiväkummun Hevostilalle kasvamaan. Oikein mielelläni pidän sen täällä :D

Lisätiedot 
minna @ paivakummunhevostila.fi (poista välit s.postiosoitteista)

 tai kasvattajalta
tommilahannele @ gmail.com

Paavo ja Seppo muuttavat tämän kuun lopussa asumaan isoon pihattoon isompien oripoikien joukkoon (tästä varmasti tulee oma postauksensa, epäilemättä tulee taas paaaaljoooon kuvia..) Muutto siksi, että ovat jo sen verran isoja ja myös eläväisiä, että isommat läänit ja myös vanhempi johtaja tekevät varmasti oikein hyvää :D

Helmiterveisin

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäivänä laumanjäsenistä

Pihattotalleissa lauma ja sen jäsenet ovat hevosille kaikki kaikessa. Ne eivät varsinaisesti ole ystäviä, ainakaan siinä mielessä, missä me ihmiset tuota termiä käytämme, mutta yhtä kaikki ensiarvoisen tärkeitä. 

Toivotan meille ihmisille hyvää ystävänpäivää, ja lainatakseni viisaamman sanoja, kirjoitan tähän Tuire Kaimion kirjasta "Hevosen kanssa" poimimiani pääkohtia, niitä minkä näen päivittäin toteutuvan täällä orivarsapihatossani, niitä mitä joku voisi kutsua hevosten ystävyydeksi:

"Orivarsat kokoontuvat poikamieslaumoihin, joissa ne kasvavat yhdessä sosiaalisesti taitaviksi ja vahvoiksi. Poikamieslaumassa nuoret oriit leikkivät paljon ja liikkuvat enemmän kuin muunlaisissa laumoissa."

"Orivarsat painivat paljon keskenään... Orivarsat myös astuvat leikillään toisia varsoja nousemalla takajaloilleen, tammavarsat tekevät tätä paljon harvemmin."

"Orivarsojen leikkitappelut ovat harjoitusta tulevia koitoksia varten. Nuoret oriit purevat toisiaan ja pyrkivät horjuttamaan toistensa tasapainoa puremalla. Oriit nousevat pystyyn ja lyövät toisiaan etukavioilla, mutta eivät tahallaan aiheuta toisilleen vahinkoa."

Ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, laitan kollaasin kertomaan tästä ( lisää kuvia myös täältä )

Kiahan Sebastian ja Kiahan Bonfire, viimekesäiset orivarsat; Kiahan Leroy ja Kiahan Sunfire, nyt kaksivuotiaaksi kääntyneet oripojat sekä kolmivuotias Onnen Veikko näyttävät, että yksin ei ole hyvä hevosen olla.






Meille ihmisille toivotan mukavaa ystävänpäivää tänään, huomenna ja ylihuomenna!
 
Ystäväni...
Älä kulje edelläni,
en ehkä seuraa.
Älä kulje perässäni,
en ehkä johda.
Kulje rinnallani
ja ole ystäväni.

(Albert Camus)

Perjantaiterveisin

tiistai 11. helmikuuta 2014

Talliyrittäjällä takki tyhjänä

Piti haastatella osaavia ihmisiä ja tehdä siitä postaus. Piti valmentautua Riiviösuokin kanssa. Piti talutella yhtä ja juoksuttaa yhtä. Piti tehdä sitä ja piti tehdä tätä. Ei nämä asiat vaan aina mene niin, kuin haluaisi. Veera satutti kätensä ja yksi pihattolaisista sai ähkyn. Näistä kun nyt toivottavasti on kummastakin selvitty, on jäljellä yksi uupunut (joskin huojentunut) talliyrittäjä.

Leikkauksesta toipuva KattiKakara ja minä päiväunilla.

Veera satutti ranteensa viikko takaperin niin kovasti, että käsi on edelleen käyttökelvoton. Ortopedi tarkisti ranteen; ei siellä mitään isosti rikki ole, mutta kun ohjia ei pysty pitelemään  käsissään taluttamisesta puhumattakaan, on Ponin liikutus ollut vastuullani. Iltoihin olen siis tunkenut kävelylenkit Ponin kanssa. Pahaahan ne eivät tällaiselle leveäpyllyiselle, pehmustetulle naiselle tee, mutta kun iltojen tunnit ovat muutenkin varsin rajalliset, menivät nukkumaanmenot hiukan turhan myöhäisiksi.

Lauantaina keskipäivällä, pihatolla ollessani, jäin katselemaan kaksivuotiaan menoa. Se kävi makuulle, ei kestänyt jaloillaan, käveli muita päin, oli kipeä ja syke oli hyvinkin koholla. Kivut selvästi heittelivät; välillä oripoika käveli perässäni, välillä jouduin sen vahvastikin käskemään ylös maasta. Vaan totesin taas, kuinka ystävällinen eläin hevonen on, selvästi teki kipeää, mutta kun komensin sen kävelemään perässäni, se sen teki. Aamupäivällä se oli ollut normaali, nyt se oli kehittänyt vahvat ähkyoireet.

Tunnin käveltyämme päivystävä eläinlääkäri ehti paikalle. Toisen puolen suolistoääniä ei kuulunut, rektalisointi eli mahdollinen tukoksen poiskaapiminen peräsuolen kautta ei onnistunut, se kun on parempi tehdä pakkopilttuussa. Kahden rauhotuspiikin jälkeen sai eläinlääkäri laitettua nenämahaletkun, letkutus siis onnistui. Vajaa neljä tuntia hevosta hoidimme. Hevonen jäi kentän puolelle selvittelemään päätään, pihattolauman pällistellessä aidan takana. Koko seuraavan yön oli potilas loimitettuna kentän puolella, totesin olevan parempi jättää se paikkaan, mikä on sille tuttu ja missä se mahtuu liikkumaan, kuin laittaa karsinaan (missä se ei ikinä ole ollut), pois lauman lähettyviltä.

Paastotun ja hyvin menneen yön jälkeen hevonen sai kourallisen heinää kahden tunnin välein aamuseitsemän ja keskiyön välillä. Keskiyöllä hevonen pääsi lauman luo, kun laskin, että kaikki muutkin pärjäävät yön yli pienemmällä heinämäärällä. Klo 04 kaikki saivat hiukan heinää. Maanantaiaamuna klo 08 otin taas toipilaan pois laumasta (kuitenkin aidan toiselle puolelle), ja lauma sai heinälaatikot täyteen. Aamupäivän saivat pihattolaiset syödä vapaasti, iltapäivällä toipilas pääsi laumaan, ja heinää annoin kolmen tunnin välein. Huoli toipilaasta kasvoi, sillä vaikka se paskoi ja söi, se ei ollut juonut koko päivänä, mikä jo näkyi sen nuupahtaneesta ilmeestä. Ämpärinvaihto ei auttanut, ei vielä lämpimämmän veden juottaminen. Tämä hevonen kaikista on kuitenkin se eniten juova, siksi huoli alkoi olla massiivinen. Huolta ei pienentänyt se, että kissanpentumme, johon olen pelottavan kiintynyt, oli aamuisen sterilointioperaation ja nukutuksen jäljiltä pitkälle iltaan kipeä ja huonovointinen.

Eilen illalla laitoin taas toipilaan takaisin laumaan, vaikka sen siellä ollessa vielä vähemmän pystyisin sen juomista kontrolloimaan. Täytin vielä uudestaan saavit lämpimällä vedellä, ja kun toipilas tuli ahnaasti juomaan vettä ja joi hartaasti ja pitkään, tuli itku. Pitkä itku; uupumuksesta, huolesta, huojentuneisuudesta.

Jätin toipilaan laumaan, ne pärjäävät, vaikka heinää tuleekin hieman säännöstellymmin, neljän tunnin välein. Yöllä neljältä kaikki näytti edelleen hyvältä, niin myös nyt tänään. Heinää lisään hiljalleen normaaliin eli vapaaseen heinään. Eläinlääkärin ohjeen mukaan, 3-4 päivässä palataan takaisin normaaliin korsirehuruokintaan. Tämä oripoika syö illassa kauraa ja täysrehua, niiden antamisen aloitan muutaman päivän päästä, minimaalisen pienestä annoksesta.

Mistäkö ähky, pihattohevoselle? Hevosen suolisto on niin monimutkainen järjestelmä, ettei mikään asia yksinään aiheuta ähkyä. Tämän hevosen lanta oli syystä tai toisesta piirun verran löysää jo aiemmin, mikä on ehkä kuivattanut elimistöä. Ähkyä edeltävinä päivinä lumet tippuivat alas katoilta, ja juomapaikalle joutuu menemään ohi tuon alueen. Jos lunta on tiputellut tasaisin välein, ei lauma ehkä ole uskaltanut mennä juomaan. Säilöheinä oli muutaman paalin ajan ollut märempää, mutta päivää ennen ähkyä avattu paali oli superkuivaa. Paria päivää aiemmin olin kuivittanut pihaton, poikkeuksellisesti kauran oljella. En ymmärrä miksi ne sitä olisivat syöneet, kun normaalisti eivät syö olkea (poimivat kyllä heinät joukosta, jos sellaisia siellä sattuu olemaan..), mutta voihan sekin olla mahdollista. Tämä hevonen on nopeakasvuisin, ja lihavuuskunnoltaan koko ajan laihan ja sopivan välimaastossa. Menettääkö sellainen nestetasapainonsa muita nopeammin, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kuivumisen seurauksena sille tuli ähkyoireet, sitä, oliko sillä varsinaisesti tukosta, en tiedä. Tämä kun paskoi myös pahimpien oireiden aikaan (se siitä uskomuksesta, että hevonen ei ulosta ähkyn ollessa pahimmillaan..).
Eläinlääkäri kiitteli puoliverisiä ja etenkin oreja, sanoi, että ne kaikista nopeimmin ja herkimmin näyttävät kipunsa. Kun taas suomenhevoset ovat haastavia piilottaessaan kipunsa. Sanoi, että jos suomenhevonen lakkaa syömästä ja näyttää ähkyoireensa, on jo tosi kiire (kertoi eräästä suomenhevosruunasta, joka kuoli kahden tunnin päästä ensimmäisistä omistajan huomioimista ähkyoireista).



Ettei menisi ihan kamalan synkäksi ja väsyneeksi ja uupuneeksi, haluan tähän loppuun laittaa kuvasarjan Veeran ja Ponin sunnuntaisesta peltoilusta. Kaikki kuvat © Annika Tuomola.








Kun tuosta tilanteesta selvisivät, päätti poni tuoda jännitystä elämään; peruuttaako ojaan vai mennäkö eteenpäin..




Vaan kyllähän se sitten sujui, kun oikean suunnan löysivät ja olivat siitä samaa mieltä :D


Terkuin
Minna/ Päiväkummun Hevostila

torstai 6. helmikuuta 2014

Voi pojat pojat..

Alan tulla entistä vakuuttuneemmaksi siitä, etten osaa tehdä mitään/tätäkään postausta lyhyesti ja ytimekkäästi. Ongelmana on se, että koska Päiväkummun Hevostilalla on ollut sekä hevosia että kamera nyt kohta kolmatta vuotta, en oikein tiedä, mitä kuvia otan tähän mukaan ja mitä jätän pois. Haluaisin näyttää teille kaikki riehukuvat, koska luulen, että muutkin nauttivat näistä kuvista (olenkohan ihan väärässä??) Kuvattavaa tulee kuitenkin lisää päivittäin, koska leikki on lähes taukoamatonta. Pakkohan sen on olla; nuorten orien on testattava, joko pääsisi lauman arvojärjestyksessä ylöspäin.

Jätin nyt kuitenkin pikkuvarsat pois tästä postauksesta, koska niistä olen jo yhden tehnyt (  Seppo ja Paavo riehusilla ). Tosin pikkutyypit ovat kasvaneet niin paljon ja ryhdistäytyneet, että joutunen tekemään uuden postauksen niiden ratkiriemukkaista koreografioista..

Oripojat (ja muutama vanhempi ruunakin) siis esittelevät leikin aakkoset, olkaa hyvät.


Varmaan kaikki hevosihmiset saavat joskus tuntea pehmeän turvan ja hevosenhenkäyksen poskellaan. Siitä se leikki alkaa, hevosten keskuudessa.




 Turpa-turpaa-vasten voi jatkua kauankin, siitä yleensä siirrytään seuraavaan vaiheeseen..







..päät nousevat korkeammalle.







Mennään aina vaan korkeammalle..









..vain jotta päästää takaisin maantasoon, joskus polvilleenkin. Hampaat kaverin etujalassa, ainakin jossain vaiheessa.









Tästä yleensä lähdetään liikkeelle, enenevällä vauhdilla, ja jäljessä tulevan hampaat ovat edellämenijän niskassa, kyljessä tai takapuolessa. Mistä nyt sitten kiinni saakaan.














 Ihossa roikkumisesta ei ensimmäinen välttämättä pidä, ja tavalla tai toisella sen ilmoittaa. Tähän kohtaan leikki useimmiten päättyy, jossain vaiheessa. Leikkijöistä korkeammassa asemassa oleva lopettaa leikin, toisinaan joutuu hyvinkin vahvasti ilmoittamaan, että nyt riittää.








Viimeisenä kuva kaksivuotiaan hannoveroriin ja kolmevuotiaan suomenhevosoriin riekkumisesta. Viime postauksessa kirjoitin seitsemästäsadasta otetusta kuvasta, joista parisenkymmentä oli ihan toimivia kuvia, kymmenen hyviä; tämä on yksi niistä. Ehkäpä teen niistä lopuista oman postauksensa, nämä kaksi loppumattoman energian ja elämänriemun omaavaa oripoikaa ansaitsevat sen. En tiedä toimivatko riehumiskuvat myyntiesitteenä ( Sakke ja Onnimanni ), mutta ainakin ne riemastuttavat :)




En tiedä ehtiikö seuraavaan postaukseen, mutta parin viikon sisällä tulossa taas asiapitoisempi postaus. Tule kurkkaamaan, miten Tiina Karkkolainen, Lilli Luoma, ilmajokelainen ratsastuskouluyrittäjä sekä Hyvinkään Hevossairaalan eläinlääkäri liittyvät blogiini!

Lumisin terkuin
Minna/ Päiväkummun Hevostila