Edellisen osan (jonka kirjoitin joskus silloin sata vuotta sitten..) pääset lukemaan
TÄÄLTÄ! . Siinä kirjoitin ilmajokelaisen ratsastuskouluyrittäjän ja forssalaisen talliyrittäjän taustasta, koulutuksesta ja työtilanteesta. Nyt tämä toinen osa, olkaa hyvä.
Mari Pakarinen, hevoshieroja, Loppi
Mari kävi pihatollani hieromassa isoa kaksivuotiasta Lauria, jolla on ollut
ongelmia takapään liikkuvuuden suhteen; sillä on lautasten lihaksisto
kehittynyt epätasaisesti, osittain tästä syystä takajalkojen liikerata ja
lihasten venyvyys on vajaa. Tämä oli oriin ensimmäinen hierontakerta, johon se
suhtautui erittäin hyvin Marin ammattitaitoisen, rauhallisen ja hevosta
kuuntelevan tyylin ansiosta. Jo ensimmäisen kerran jälkeen näkyi, että oriin
askel pidentyi sekä kokonaisilme piristyi ja ryhdistäytyi.
Kaikki talikolla hommia tekevät ihmiset (toivottavasti) tietävät hierontojen
tärkeyden, ja tämän saman tietoisuuden toivoisi olevan myös kaikilla hevosiaan
vähänkin enemmän harjoittavilla ratsastajilla. Alana hevoshieronta on
nosteessa, siksi kyselin Marilta enemmänkin hänen ammatistaan.
Tärkein ensimmäisenä, eli parasta tässä työssä? Vastaus oli se, minkä
itsekin jo näin Laurin hoidon jälkeen. ”Kun näkee niin konkreettisesti että voi
jo yhdellä hoitokerralla auttaa hevosta voimaan paremmin, terveemmin ja
kivuttomammin.”
Kysymykseen työn huonosta puolesta,
vastaus tuli nopeasti; talven pimeä ja kylmä (ilmeisesti muuallakin kuin täällä
Mari joutuu hieromaan ulkona/ ulkotiloissa..).
Haasteista kysyttäessä vastaus oli varsin
mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. ”Löytää ne oikeat sanat millä kukin
hevosen omistaja ymmärtää hevosen viesteistä saman mitä itse ymmärrän..” Marin,
niin kuin toivottavasti monen muunkin hierojan tyyli on tarkkailla hevosen
reaktioita koko ajan ja osata muuntaa otteensa niiden mukaan.
Marin ammatin tuottavuudesta ja hinnoissa
olevasta katteesta kysyttäessä tulee vastaukseksi hevostaloudelle varsin
tyypillinen vastaus, naurunsekainen kysymys ”mikä kate??” Hierontoja tarjoavien
yrittäjien hinnat vaihtelevat suuresti eri toimijoiden kesken, tunnetut
toimijat voivat pitää hintoja joissa on parempi kate. Marinkaan ammatissa ei
nopeasti voi saada suuria tuloksia (ainakaan sen suhteen, kuinka paljon
yrittäjän omaan lompakkoon jää), sillä tunnettavuuden saamiseen menee aikaa. Hänellä,
niin kuin meillä kaikilla muillakin yrittäjyys vaatii aika paljon rohkeutta,
sitkeyttä ja kärsivällisyyttä.
Marin ”hevosteluhistoria” on varsin tutun
kuuloinen. Ala-asteikäisenä ratsastuskouluun, hoiti myös ravihevosia, kisasi
seuratasolla estettä ja koulua, juniorivuosina sai hopeaa seuran koulukisoissa.
Lukiossa hän haaveili eläinlääkärin ammatista, vaan haaveeksi se jäikin. Oma
terveys laittoi asiat eri tärkeysjärjestykseen ja hevoset jäivät lähes kokonaan
pois. Mari valmistui ylioppilaaksi, opiskeli puolipakon takia lähihoitajaksi (toinen
vaihtoehto yhteishaussa olisi ollut autopeltiseppä..) ja jatkoi siitä
sosionomiksi ja siitä vielä sosiaali-pedagogisen hevostoiminnan ohjaajaksi. Oli
Unkarissa maastoratsastuksia ohjaajamassa, haaveili takaisin tultuaan omasta
hevostilasta. Vaan kun oman hevostilan pystyyn pistäminen ei ihan kovin helppoa
ole, ainakaan yhden naisen voimin, totesi hän, että hevoshieronta on sellaista,
mikä vie hänet niin lähelle hevosia kuin voi päästä, ilman että itsellään on
hevostila tai talliyritys.
Eläinten Luontaislääkintäkoulu Weteristä
Mari valmistui hevoshierojaksi keväällä 2013.
Alasta riippumatta yksityisyrittäjien olisi hyvä pohtia myös tulevaisuutta.
Marilla suunnitelmat on jo tehty. Hän on hakeutunut fysioterapeuttikoulutukseen
(jotta pääsee opiskelemaan hevosfysioterapeutiksi, on ensin valmistuttava
ihmisten fysioterapeutiksi). Jatkossa hänen on tarkoitus toimia niin ihmisten
kuin hevostenkin fysioterapeuttina ja hoitaa koko ratsukkoa. Mielestäni tämä on
kerta kaikkiaan loistava suunnitelma, etenkin kun Mari itsekin sanoi, että
ratsua hoitaessaan ja sen ratsastajan nähdessään hän hahmottaa myös ratsastajan
heikkoudet ja vinoudet. Tulevaisuuden haaveena Marilla on edelleen se oma hevostila
ja nimenomaan hevosten luontaishoitola.
Minä Minna Alaspää, talliyrittäjä, Jokioinen
Päiväkummun Hevostila
Minulla on aika ”normaali”
ratsastustausta; kuusivuotiaana alkeiskurssille, sen jälkeen yksi tai kaksi
viikkotuntia viikossa, taisi joskus jotain estevalmennuksiakin olla.
Tuntiponien hoitoa, sitten yksityishevosten hoitoa kunnes
seitsemäntoistavuotiaana loppui koko hevostelu, kun ”tuli muut tärkeät asiat
tilalle”. Onneksi ne ”muut tärkeät asiat” jäivät teinivuosiin, ja ratsastaminen
jatkui reilut kymmenen vuotta myöhemmin.
Haave omasta maatilasta ja
uudelleen alkanut hevosharrastus saivat minut pähkäilemään tulevaisuuteni
kanssa. Olin kolmekymmentäyksivuotias kolmen lapsen äiti sekä parturi-kampaaja,
kuntosali- ja aerobicohjaaja, enkä vieläkään ollut ihan varma, miksi halusin
isona. Pääsin Ypäjän Hevosopistoon aikuispuolelle hevostenhoitajan tutkintoa
opiskelemaan. Kaksivuotisessa koulutuksessa olimme viikon kerrallaan Ypäjällä,
kerran kuukaudessa. Muun aikaa tuli olla töissä tallilla, sekä tehdä
etätehtäviä. Ypäjän viikot olivat antoisia, opettavaisia ja hauskoja, tosin
hyvin rankkoja myös. Tutkinto oli silloin muistaakseni hevostalouteen
suuntautunut maatalouden perustutkinto; opiskelimme hevosten lisäksi siis
kotieläintuotantoa sekä oppeja kasvi- ja metsätaloudesta. Raakavalkuaiset,
limousinit, herefordit, lämminveriset ratsut ja ravurit, metsänharvennus, traktorin
peruuttaminen, luokkivaljastus, kasvintunnistus, wordin käyttö,
intervalliharjoitus, käytännön tunnit talleissa loistavan Iikan johdolla,
maatiainen ja texel; kaikki sulassa sovussa lukujärjestyksessä ja sekamelskana
pääkopassa.
Koulutus oli kaksivuotinen,
vaan kun minun oli pidettävä välivuosi, valmistuin hevostenhoitajaksi keväällä
2010.
Maalle omalle pienelle
tilalle muutimme kesällä 2011, hevoset tulivat tilalle vuotta myöhemmin,
jolloin myös Päiväkummun Hevostila aloitti yritystoimintansa. Se, miksi
perustin juuri pihattotallin ja miksi kohderyhmänä olivat juuri oripojat,
löytyy TÄÄLTÄ!
En sen kummemmin ala
selvitellä ammatini hyviä ja huonoja puolia, eiköhän ne tässä selviä jos
kirjoituksiani jaksaa useamminkin lueskella. Muutama aiempi postaukseni,
jos ne jotain selventävät ( väsymyksestä aikatauluista ).
Tuossa aiemmassa
ammattipostauksessa sekä Sanna että Eveliina jo listasivatkin hevosalan
haastavuudet sekä hyvät ja huonot puolet; ne yleensä ovat samat riippumatta
varsinaisesta ammatista tai tarjotusta palvelusta. Alati kohoavat kustannukset,
suuri työmäärä joka pirstaloituu pitkin päivää, surkea tuottavuus sekä valtava
vastuu ja huoli. Jos noissa ei ole riittävästi haastetta, tarjoaa sitä
tämänhetkinen lama, joka vie ihmisiltä viimeisetkin halut ostaa, kasvattaa tai
ylipäänsä ylläpitää (nuoria) hevosia. Suuri ongelma ovat myös tallipaikkoja
kotitiloillaan tarjoavat ihmiset, joiden hinnoittelussa ei ole minkäänlaista
totuuspohjaa (eikä myöskään järkeä). Jokainen toki saa periaatteessa hinnoitella niin kuin
haluaa, mutta ”oman varsan seuraksi”-paikasta saatu suoraan omaan lompakkoon
menevä hinta on aivan eri asia kuin maksu, josta ei arvonlisäverojen, ennakkoverojen, eläkemaksujen ja
kaikkien kulujen jälkeen jää juuri yhtään mitään. Maksavat asiakkaat kun eivät
ehkä voi hahmottaa muutenvaantallinpitämisen ja talliyrityksen eroa, ja siksi
kakistelevat yrittäjien normaaleja arvonlisäverollisia hintoja.
Aika pian maallemuuton jälkeen hahmotin, että täällä kaikki tekevät kaikkea, ja kun noita ammatteja itselläänkin on muutama, sain haalittua itselleni muutamat iltajumpat sekä kunnan seniorijumpat. Mukavaa vaihtelua, siistiä sisätyötä sekä varsin tarpeellinen lisä perheemme talouteen.
Niin valtavasti tässä
elämäntavassa on hyvää, että kokonaisuutta en ikinä vaihtaisi pois mistään
hinnasta. Muutaman päivän sieltä täältä saattaisin haluta vaihtaa toimivampaan;
loka- ja marraskuun voisin myös antaa jollekin niistä enemmän pitävälle..
Sakella ja Paavolla (tai ehkä ennemminkin niitä käsittelevillä ihmisillä..) on jännät paikat ensi lauantaina 24.5. Kummatkin osallistuvat Kasvattajapäiville, jotka pidetään Ypäjällä. Katselin osallistujalistaa (löytyy Hippoksen sivuilta) ja onhan taas kovasukuisia yksi-kolmevuotiaita vaikka ja kuinka. Tule käymään ja katsomaan kuinka nämä kaksi Karvaturjaketta pärjäävät! Teen kyllä postauksen jos toisenkin Kasvattajapäivistä ja niihin valmistautumisesta. Tällä hetkellä totutan vettä karsastavan Paavon pesemiseen, sekä varsin letkeästi ja rennosti liikkuvan Saken ryhdikkääseen ja liitävään ravaamiseen..
Teille, ketkä nautitte helteistä, toivotan onnea ja riemua. Meille kaikille, jotka epätoivoisesti yritämme jaksaa tehdä raskaat työmme helteessäkin, toivotan voimia.. :P