Tämän talven säät olivat sangen mielenkiintoiset, ainakin täällä Jokioisilla. Ennen lumen tuloa kova pakkanen jääti kaikki pinnat kovan koppuraisiksi, jolloin puoli laumaa käveli kuin ihminen ensi kertaa paljain jaloin talven jäljeltä. Sitten kun oli kaunista, oli myös hyvin rapsakka pakkanen, mikä ei muuten haittannut paitsi että kaikki liikenevä aika meni talon lämmittämiseen ja jätti myös yöuneni hippasen verran liian lyhyiksi. Sitten kun oli hiukan vähemmän pakkasta, oli useasti tosi kova tuuli, jolloin hevoset olivat edustavia, sinkoillessaan silmänvalkuaiset pyörähdellen, vaan jotenkaan sellaisen kuvaaminen ei minusta enää ole mielekästä. Sitten tuli, ainakin minun näkökannaltani katsottuna, katastrofi; tammikuun lopun vesisateet, mitkä tekivätkin sitten talliyrittäjän arjen ihan helvetin hankalaksi. Pikkuvarsat pärjäsivät luistinradoiksi muuttuneilla pinnoilla, suomenhevoset myös, mutta kaksi- ja kolmevuotiailla oli kestämistä. Siksipä minun pitikin jaotella lauma niin pieniin yksiköihin, ettei kukaan komentanut ketään isosti väistämään, kenenkään kaviot kun tuolla eivät pitäneet. Yksi työntekijöistäni sanoikin, että "sulla on täällä yksi pihattolauma, kaksitoista hevosta, jotka on nyt ripoteltu viiteen eri yksikköön". Jep. Hankaloitti ja hidasti työntekoa, vahvasti.
Kahdentoista hevosen laumaan mahtui talven mittaan kaikenlaista pientä terveysongelmaa ja niitä hoitaessaan hahmotti, että yhden ihmisen aika käy aika vähiin, vuorokautta kun ei voi yhtään venyttää eikä myöskään yöunien määrä olisi ollut hyvä lyhentää tuonkaan vertaa. Hevosten vaivat kun saatiin kuntoon, alkoi oma polveni oireilla. Ensimmäisen kerran muistan sen olleen kipeä hyvänä treenivuotenani seitsemän vuotta sitten, kun juoksin (toki kivuttomalla polvella) kaksi puolimaratonia; pitkän treenikauden päätteeksi se alkoi oireilla. Vuosien aikana se on silloin tällöin kipuillut vaan nyt maaliskuun se oli hankala, aika hissukseen sain tuolla linkata menemään. Ja tässä kuulkaa oli jääräpäisen ihmisen järjen riemuvoitto; monta päivää olin ontunut ulkohommissa ja ajattelin etten jumppaa ohjatessani tee itse mukana. Vaan kun näytin muutaman liikkeen, mietin "tämähän sujuu kivasti, ei satu yhtään" ja tein enemmän.
Sitten napsahti. Melkein kuukausi sitten. Edelleen tarvitsen kävellessäni kepin avukseni, vaan ihan valtavan pitkälle ollaan päästy siitä napsahduksesta, mikä jumpassa vei jalan altani eikä antanut varata painoa, ei edes sen vertaa että olisi varvas hipaissut maata. Ortopedi epäili magneetin perusteella, että kierukka on revennyt, vaan papereihin kirjattiin sitten "polven nivelkalvopoimun poisto tähystyksessä". Tähystys meni hyvin, vaikka selkäydinpuudutusta pelkäsin ihan kamalasti. Operaation kestämistä helpotti se, että hyvin hahmotti surkean tilanteensa; kävelin kepeillä ja pari kertaa kun keppi lipsahti ja jouduin ottamaan jalalle painoa tuli sekä itku että pahoinvoinnin aalto. Onnea sinänsä, että kierukka oli ehjä, vältin kuuden viikon polvituen pitämisen. Hilpeänä kuriositeettina, arvatkaa oliko todella todella hämmentävä fiilis, kun tähystyksen päätteeksi (kun en tuntenut mitään vyötäröstä alaspäin) makasin selälläni ja katsoin että "ai, tuossa on jalka, minkä hoitajat nostivat ylemmäs, että saavat siteen laitettua nilkasta reiteen.. Ai pahus, sehän on mun oma jalka!!" Se oli eittämättä yksi elämäni kummallisimmista hetkistä..
Mitäs nyt? Suvi, Annika ja Sonja pitävät hevostilan toiminnassa täydellisen moitteettomasti, isäntä myöskin tehden töitä aamusta iltaan sekä talossa, pihalla että hevosten luona. Sisällä on sotkuista ja tavarat väärissä paikoissa, mutta sehän ei nyt eroa normaalista millään tavoin. Kun jalka oli tosi pahana, saatoin kuljettaa tavaroita kassissa mikä roikkui kaulassani ja imuroin pyörillä kulkevalla toimistotuolilla istuen. Eilen pystyin jo imuroimaan seisten, ja sisällä pääsen kulkemaan ilman keppejä. Tallimestariopintoni, mitkä ovat pahasti rästissä koko talven kiireiden jäljiltä, tulevat ehkä kirityksi kiinni.
Talouden tämä nyt jo kuukauden kestänyt sairaslomani toki sotkee, vaan eipähän tämä hevostalous muutenkaan mikään kultakaivos ole. "Talliyrittäjän pahin painajainen", sanoi joku minulle. Enpä nyt niinkään sanoisi. Ehkäpä päinvastoin; polveni myönsi minulle opintovapaan sekä ajan kuroa kiinni koko syys- ja talvikauden univelat sekä olemaan enemmän läsnä lasten olemisessa.
Päivittäin polveni auttaa hahmottamaan, etten ole korvaamaton. Se on iso oppi se.
 |
| Eeviä ja Elvistä pääsin kuvaamaan ja koska NIIN rakastuin tähän pariin, saatte ehkä nähdä heistä lisääkin kuvia.. |
Sunnuntaiterkuin
Minna/ Päiväkummun Hevostila