Vain kerran elämässä?

Olen todennut, että Lappi ja tatuoinnin ottaminen ovat hyvin samankaltaisia asioita. Jos et halua, että joudut ravaamaan uudestaan ja uudestaan Lapissa, tai tatuoijalla, älä edes aloita. Väitän, ettei ole mahdollista ottaa vain yhtä tatuointia, tai käydä vain kerran Lapissa. Ei se vaan onnistu.. Nimim. Tatuoijalla käynyt vuodesta 1995, ja Lappiinkin on päästävä kerran vuodessa.. :D

Sain lahjaksi Lapinmatkan. Poikkeuksellisesti pääsimme sinne talvella, yleensä käymme kesävaelluksella. Tavallaan oli harmi sinne mennä, sillä Lappi teki vielä vahvemmin sijaa, jonnekin sydämeni pohjukoihin. Siellä on jotain lumoa ja vetoa, mistä ei pääse yli, eikä siitä (varmaan koskaan?) saa tarpeekseen. Onko se sitä, että olet ihan itsenäsi, yksin, ilman nettiä tai somea ja puhelinta ja sähköpostia ja kiireitä ja velvollisuuksia? Vai sitä, että päässä on hiljaista, mielessä ei ole koko ajan tuhattaziljoonaatriljoonaa asiaa? En tiedä, vaan väliäkö tuolla, koska vaikutus on aina yhtä hämmästyttävä ja, jos niin voi sanoa, puhdistava. 

Vaihteluksi hevoskuville, haluan teille tarjota matkani parhaat hetket ja onnistuneimmat kuvat.

Ensimmäisenä iltana, täysikuu ja hiljaisuus. Kuvasta ei onneksi näy, eikä välity, karmaisevan kova tuuli, mikä totaalisesti jäädytti ja hetkessä, vaikka oli toppahaalaria ja pipoa ja kalsaria ja hanskaa.. No, mitä sitä ei tekisi onnistuneen kuvan takia?

Isäntä ehdotti, että kierretään Kiilopää toiseen suuntaan. Sanoin, että ei käy, haluan lumikenkineni tallustella kohti auringonnousua. Oi onnea!

Olihan vaan kaunista! Pakko on kyllä myöntää, että välillä iski ihan puhdas paniikki. Lumikenkätallustellessa tunsi, kuinka siitä kohdasta, missä käveli, tippuivat pinnan alla olevat lumikerrokset alaspäin. Pinta sinänsä ei liikkunut mihinkään, mutta sitten kun tunsi ja kuuli, kuinka meidän tuvan kokoisen alueen alemmat lumikerrokset tippuivat alaspäin, alkoi hirvittää. Ihmisen mieli on kumma juttu, vaikka menimme niin loivassa rinteessä, ettei lumivyöryvaara ollut lähelläkään, hirvitti silti. 

Illan sini(violetti) hetki.

Epäilen (pelkään?), että maaliskuun seitsemännentoista päivän käsittämättömän upeat revontulet eivät ehkä ikinä toistu. Lappiin menin siinä toivossa, että saisin hienoja revontulikuvia, kerrankin kun sinne talvella pääsin. Ensimmäisenä iltana reposet näin, mutta kuvat eivät onnistuneet. Siksipä tuo maaliskuinen ilta piirtyi muistiini ja sydämeeni. Meillä täällä Jokioisillakin revontulet vaan jatkuivat ja jatkuivat tuntitolkulla ja olivat vahvuudeltaan sellaisia, etten hetkeen muista moisia nähneeni, edes kuvissa. (Eikä näemmä muutkaan, sillä facebookin luontokuvaryhmät suorastaan räjähtivät upeista kuvista, ympäriä Suomea kuvatuista.) Sain paljon kuvia, ja onnistuneita. Ehkäpä ne aiemmat pienten revontulien epäonnistuneet kuvat vain valmensivat tähän hetkeen; olin ottanut oppia epäonnistumisistani ja muiden onnistumisista; osasin laittaa kameran säädöt paikoilleen. Koko talven olen seurannut revontuliennusteita ja odottanut ja vahtinut taivasta, ja nyt sitten kun tällaista kauneutta tarjoiltiin, taisi minulta itkunalku päästä, muutamaankin kertaan. Ihan puhtaasta onnesta. Tässä teille, onnistuneimpani, omalta pihalta kuvattuja.

Piti tähän postaukseen laittaa tietoa uudesta kilpailusta, jossa keräämällä muutamia helposti löydettäviä sanoja joka postauksesta, ja marssimalla sanojen kanssa pienelle osastolleni Tampereen Hevosmessuilla, saisi itselleen 50x70cm julisteen. Mutta nyt ei kyllä pysty ohjeita laittamaan, en halua latistaa revontulien tuomaa tunnetta (tai siis en minä teistä tiedä, mutta itselleni.. joka kerta nuo vaan hämmästyttävät ja saavat pasmani sekaisin, pahoitteluni..). Palaan tuohon kisaan neljän päivän päästä, torstaina, kun julkistan käynnissä olevan kuvakisan tulokset (vielä ehtii kuviaan lähettää, ohjeet löytyvät edellisestä postauksesta).

Sunnuntaiterkuin

Minna/ lisää valokuvia, ketä nyt sitten sattuu kiinnostamaan..