lauantai 29. marraskuuta 2014

Perkeleen pimeys




Jos yhdistetään "perkeleen pimeys" ja seuraavat kuvat, saatteko kiinni siitä, millainen on tämän talliyrittäjän vireystila ja ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n ihanan pirtsakka ja positiivisista positiivisin asennoituminen ihan-sama-mitä-kohtaan näinä pimeinä aikoina?

Autuaasti unten mailla..

.. mut onks pakko lähteä töihin jos ei huvita?

Niin että leuat repeävät.

"Kaikki muutkin nukkuvat!"

"Vielä pari minuuttia.."

"..tai jos menen piiloon?"

"Leikin kuollutta?"

"Käännän selkäni ja leikin kuollutta?"

"Valloitan kaikkien tyynyt ja leikin kuollutta?"

"Jospa olenkin oikeasti karhu? Kerään itselleni IIIISOOOOOOT rasvavarastot ja vetäydyn talviunille?"

"Ai ei käy? No, nousen ylös. Mutta edelleen leuat repeävät.."

"Ei tämä lopu, tämä väsymys.."

"..ei vaikka jengissäkin haukottelisi."


Got the point?

No, voiton puolella ollaan. Kohtahan on jo talvipäivänseisaus, jolloin voinemme (haukotellen) pitää pienet juhlat alkavalle pimeyden vähenemiselle :)

Lauantaiterkuin

P.S. Joulukalenterin kilpailuaika on 1.-15. Etsi tuona aikana, joka ikinen päivä, tekstistä/kuvatekstistä I-SOL-LA KIR-JOI-TET-TU TA-VU (heh, meniks oikein?!). Kerää tavuista sanat ja niistä lause, jonka lähetät 16.12. klo 12 mennessä osoitteeseen minna(a)paivakummunhevostila.fi. Lauseen lähettäneiden kesken arvon, osallistujien määrästä riippuen, 1-3 suomenhevosseinäkalenteria, jotka ehdin postittaa sopivasti ennen jouluaattoa.

Koska kaikki eivät voi voittaa tai lähetä lauseitaan, saa kalentereita edelleen tilata. Postitus sopivasti jouluksi :)


torstai 27. marraskuuta 2014

Joulukalenteri, osa 0/24

Katselin valokuvia, taas. Päätin tehdä teille joulukalenterin; tänä vuonna ihan oikeasti tehdäkin sen (viime vuotisen pelkän päättämisen sijaan..). Voi olla että kannattavaa olisi hiukan karsia kuvien määrää, te ette ehkä jaksa katsoa kolmeasataa kuvaa.. :D



Maanantain ajattelin aloittaa tutustumisilla. Niitä on tähän kolmeen toimintavuoteen mahtunut jos ja vaikka minkälaisia; rauhallisia ja lupsakoita, kovaäänisiä ja mahtailevia, tunnustelevia ja ihmetteleviä.


Kaksivuotias Piimis oli Veikon ensimmäinen juniori-ikäinen laumajäsen. Se alistui tutustumisen hetkellä, mutta myöhemmin itsepintaisesti roikkui kaikkien pyllyissä, niin kun tulette huomaamaan kuvia katsoessanne (muistaakseni yhden joulukalenteriluukun nimesin "Pyllyssä roikkumiset" ja siellä tämä oripoika on varsin.. hmm.. useassa kuvassa :D ).

Vuotiaat ravuripojat ja jättiläis-Elvis. Laidunsivat koko kesän yhdessä, täydellisessä harmoniassa.

Joulukalenteri alkaa siis maanantaina. Mutta kun kerran aina sanotaan, että aikuisiällä saa tehdä mitä vain viisaaksi näkee, niin tarkoittaako se sitten sitä, että saan tämän viikon lopulla tehdä ensimmäisen-luukun-avaamista-edeltäviä-epävirallisten-luukkujen postauksia?! No, saan tai ei, väliäkö tuolla, koska ylihuomenna lauantaina tulee seuraava epävirallinen luukku, missä kuvat kertovat, kuinka ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n pirtsakalta ja pirskahtelevan iloiselta olo tuntuu näillä pimeillä keleillä.. *iso haukotus ja vielä isompi tatti*.

Pimein terveisin

P.S. Kannattaa ehkä käydä kurkkaamassa tuo ylihuomisen postaus, siinä kerron enemmän joulunajan kilpailusta (kilpailuaika 1.-15.12.), jossa palkintona on tulevan vuoden seinäkalentereita  (nämä postitetaan niin, että ehtivät aatoksi perille, joko voittajalle tai sitten paketoituna haluttuun osoitteeseen).

perjantai 21. marraskuuta 2014

Lentävä Valkoinen

En nyt ihan ymmärrä, kuinka en aiemmin ole tullut kertoneeksi Charly-Papasta. Se oli kuitenkin erittäin tärkeä, merkityksellinen ja opettavainen sekä minun itseni, hevostilani että Ponitytön kannalta.

Charly oli tuntiratsuna Espoossa Nuuksion Ratsastuskeskuksessa, missä Veeran kanssa ratsastimme.Se oli lupsakka mutta NIIN maailman laiskin otus! Tuntiratsuhommista Charly pääsi siihen kovasti kiintyneen Sannan ensimmäiseksi omaksi ratsuksi. Että olimme onnellisia hevosen puolesta!

Kesällä 2011 muutimme maalle, ja kun seuraavana keväänä aloittelin Päiväkummun Hevostilan toimintaa, osoitti some hyvät puolensa, huudellessani laidunpaikoista. Sanna oli jo pohtinut osaavamman hevosen ostamista ja sitä kautta Charlyn olemista ja sijoittamista. Charly tuli meille ylläpitoon, siinä vaiheessa ajatuksena oli tarjota sille loppuelämän koti. Veikko sai kaverin (nämä kaksi olivat Päiväkummun Hevostilan ensimmäiset hevoset, mikä kunnia!), Veera "oman" ratsun, Sanna hyvän paikan Charlylle. Winwin, etten sanoisi.



Ehdottoman parasta Charly-Papassa oli sen loppumaton voima leikkiä juniorin kanssa. Koko ensimmäisen pihattokauden sen kaverina oli harmaa kaksivuotias, Piimis (josta on oma postauksensa, jos joku sen jaksaa etsiä). Aina vaan uudestaan ja uudestaan nämä kaksi leikkivät ja vielä hyvin useasti niin, että Charly aloitti leikin. Ei haitannut viidentoista vuoden ikäerokaan :D

 
Charlylla oli vahva mieltymys lupsakkaan elämään ja päiväuniin.



Ratsastuksellisesti Charly oli.. hiukan.. hmm.. tahmea. Vanhana tuntiratsuna se oli myös omaksunut tavan katsoa ratsastajaansa yläkautta silmiin. Sitten kun oli gramaanit tai thiedemanit, homma oli helpompaa. Juoksutuskuvia en juurikaan löytänyt, tai no.. löysin. Sellaisia, missä Veera juoksee liinan perässä, Charly etunenässä :D

Vaan esteet, voi kuulkaa! Pappa nosti korvat höröön, löysi jostain etanatahtia huomattavasti isomman vaihteen ja että se NAUTTI! Täytyy kyllä myöntää, että jos ei ratsastaja ollut hereillä, sai hän ihailla estettä, kun sen ohi kurvattiin komeasti, vauhdilla ja korvat tötteröllä. Huumorintajuinen oli hevonen, ja sitä oli syytä myös ratsastajan olla :D



Tuo turpa ja tuo alahuuli <3
 
Charly ja Kerttu-Neiti olivat jonkun aikaa parina Charlyn toisena kesänä. Ei ole Charlya varmaan hetkeen nähty yhtä ryhdikkäänä kuin tamman kanssa ollessaan!
 
Ei ole ollut toista samanlaista runsaslumista talvea, eikä myöskään toista hevosta, kenet uskaltaisi tällaiseen vetohevoshommaan laittaa. Yritettiin kyllä Veikolla, mutta.. tuota.. ihan kauhean mielellään en siihen mene yhtään tämän enempää..


Jos Charly kerran tuli meille eläkekotiin seitsemäntoistavuotiaan, keväällä 2012, miksei se enää ole meillä?

Petin lupaukseni. Noin niin kun lyhyesti sanottuna. Vaan kun me akat olemme aina halukkaita selittelemään tekojamme, haluaisin hiukan tätä avata teille (etten ihan kuspään mainetta saa.. :P )

Sanoisin, että kolmesta syystä halusin Charlyn meiltä pois. Ponityttö, raha ja masentuminen. Charly piti hyppäämisestä, maastoilusta ja hömpäilystä; kaikki muu oli vääntämisen takana ja ta-pah-tui to-del-la hiii-taaaas-tiiii (siitä lempinimi Lentävä Valkoinen?!?). Kun tuon ikäisellä ei aina vaan voi hypätä ja Veera pelkäsi maastoilua (kiitos Veikon, joka oli Veeraa kiikuttanut pitkin peltoja, välillä kyydissä ja välillä niin, että tyttö meni mahamyyryä ohjasperissä roikkuen) olivat vaihtoehdot hiukan vähissä. Ponitytön into alkoi hyytyä ja ratsastuskerrat vähetä, mikä tietenkin vaikutti Charly-Papan mielenlaatuun. Siihen myös vaikutti erittäin vahvasti tamman kanssa vietetty kesä (että olikin Charly silloin ryhdikäs ja valpas!!) ja etenkin tamman lähteminen. Charly vetäytyi kuoreensa, muuttui vaisummaksi. Sisäänpäinkääntymistä vain tehostivat alkusyksystä tulleet, Piimistä nuoremmat pihattokaverit Lauri ja Sakke, jotka ihan selvästi kävivät Charlyn hermoon. Charlyn alahuuli oli AINA roikkunut maahan asti sen torkkuessa, nyt se oli tiukasti omalla paikallaan. Charly, joka ei ollut ikinä sietänyt edes pientä vesisadetta, seisoi kaatosateessa keskellä kenttää, pää roikkuen, alistuneena. Jotain sen katseesta oli hävinnyt, joku muuttunut ja kadonnut. Siihen kun vielä lisäsi viimeisen syyn eli rahan (=aloittavalla talliyrittäjällä oli/on rahat sangen tiukassa, aloin katua lupaustani pitää hevosen täällä loppuelämän ajan. En ollut lupauksen hetkellä tietoinen tulevan vuoden liikevaihdostani, ilmeisesti..), oli pakko pyytää jotain muutosta tilanteeseen.

Rikoin siis lupaukseni Sannalle. En pystynyt enää tarjoamaan kotia hevoselle, jolle ei ollut niin suurta käyttöä ja joka ei enää pitänyt täällä olemisestaan ja jota minulla ei ollut varaa pitää, tyhjänpanttina (etenkään kun täällä perähikiällä ei noita vuokraajaehdokkaita ihan pilvin pimein ollut). Kurjia hetkiä, raskaita päätöksiä, huonoa omaatuntoa; vaan onneksi Sanna jotenkin ihmeesti sai järjestymään niin, että hän otti Charlyn takaisin kotiinsa, jossa Pappa oli luottoratsuna monelle pikkuihmiselle sekä Sannan kakkosratsuna. Sannan suuresta sydämestä kertoo myös se, että hän vielä puhuu minulle..

Paljon hetkiä, tunteita ja opetuksia liittyy tähän hevoseen, joten lämmöllä sitä nyt (taas) ajattelen ja vilkutan tuonne jonnekin pilvenreunalle, minne se on toissapäivänä laukannut. Kiitos Charly, kiitos Sanna, kiitos.

Charly-Pappa 1.1.1995 - 19.11.2014


Terveisin
Minna/ Päiväkummun Hevostila

perjantai 14. marraskuuta 2014

Itsepäiset Suomenhevoset-trilogia..

..ja sen viimeinen osa. Edellisosat saat luettua täältä; ensimmäinen osa ja toinen osa.

Junnut pääsivät pihattoalueen puolelle, Musta ja Veikko jäivät kaksistaan kentälle. Musta oli edelleen voimissaan ja Veikko edelleen väisti sitä. Aamullakin Veikko väisti Mustaa, vaan Musta alkoi näyttää edellisillan "VÄISTÄKÄÄ KAIKKI TÄÄLTÄ TULEN MINÄ" sijaan "hei kuka sä oot miksi sä menet pois saankomätullasamalleheinäkasal.. ai.. no ei sitten..", pieneltä ja uteliaalta.

Tasan vuorokausi tulonsa jälkeen, Musta pääsi Veikon kanssa samalle heinäkasalle. Veikko siis mitä ilmeisimmin oli, kuten jo edellisen postauksen päätteeksi kirjoitin, tiennyt koko ajan mitä se tekee. Se tiesi, että väistelemällä nulikkaa ja jättämällä sen isottelevat eleet huomiotta, saadaan se unohtamaan tarpeensa hakea johtajuutta (Jälkiviisaus on paras viisaus mutta AIJAA, IHAN TOSI!! Vissiin tältä talliyrittäjältä on päässyt unohtumaan lastenkasvatukselliset perusteet, jotka, uskokaa tai älkää, pätevät myös näihin hevoslapsiin.). Veikko auttoi Mustaa myös muistamaan sen, miten kivaa ja helppoa on kun on joku, kuka johtaa. (Sillä edelleenkin olen sitä mieltä, että noin nuori hyvin hyvin harvoin osaa käyttää valtaa eli olla johtaja.)Veikko siis hiljalleen päästi Mustan lähemmäs, vaikka edelleen väisti, etenkin jos Mustalta tuli johtajan eleitä (pään viskomista, paskakasojen päälle paskomista). Niitä tuli kyllä vähemmän, koko ajan, ja sen myötä se pääsi lähemmäs Veikkoa. Kaksi vuorokautta saivat sitten vielä olla kaksistaan ja  koko ajan vähenivät Mustan rehvakkaat eleet, ja niiden yhteiselo alkoi muistuttaa normaalia tilannetta. Ei Musta alistunut, eikä tule koskaan alistumaankaan, vaan eipä Veikko tai tuo tilanne sitä vaatinutkaan.

Odotin (ja hartaasti toivoin) tietynlaisia reaktioita, kun laitoin junnut kentälle, vaan rehellisyyden nimissä sanottakoon, että jännitti kyllä. Vahvasti..


Veikko antoi yksitellen lauman jokaisen jäsenen tervehtiä Mustaa, komentaen muun lauman pois. Tässä vuotta nuorempi Seppo ihmettelemässä Mustaa. Iso puoliverinen ja pieni suomenhevonen :D

Veikko ei millään tavoin puuttunut Mustan tekemisiin, yksinkertaisesti jätti sen huomiotta, ja aina vaan komensi lauman pois Mustan luota.

Musta näyttää jo tässä erilaiselta, ei visko päätään, vaan ennemminkin pohtii tilannetta. Se myös näyttää tooosiiii pieneltä :D

Jos tehtäisiin kirja selkeästä laumakäyttäytymisestä, haluaisin saada sinne tämän kuvan. Oikealla oleva laumanjohtaja näyttää, miten pienillä eleillä komennetaan laumaa väistämään. (Se myös näyttää, kuinka rönttäiseksi ja turjakkeiseksi menee pihattohevonen, jolla on laiska omistaja..) Kaikki kolme väistävät; omalla tavallaan. TÄMÄ oli se hetki, mitä jännitin, ja minkä takia myös saatoin tirauttaa piene(hkö)n onnenkyyneleen. Veikko komensi Mustaa väistymään, ja se väisti. Vähän, mutta väisti. (Punainen Lauri sitten taas on toisessa ääripäässä, alistuessaan sillä on häntä koipien välissä ja tuossa se pakitti niin että meinasi pyllylleen istua..)

Hetken, kun Veikko oli laumaa siirrellyt pois Mustan luota (ja siten näyttänyt Mustalle, että se on laumanjohtaja), käänsi pomo selkänsä, jotta junnut pääsivät toisiaan ihmettelemään. Nämä sen tekivätkin, luonnollisesti edessäni, kun kerran pitkällä putkella kuvasin (jos olisi ollut lyhyt putki, olisivatko ne sitten menneet kentän takanurkkaan?!)..


Musta pysyy kohteliaasti sopivan matkan päässä, eikä Veikko enää oikeastaan sano mitään. On vaan, ja möllöttää. Tässä on päästy jo tooooosiiiiii pitkälle alkutilanteesta.
Veikko luottaa tulokkaaseen ja pikku hiljaa antaa lauman olla vapaammin.
Tämä on se tilanne, mihin normaalisti päästään nopeastikin. Nyt otti enemmän aikaa ja vaivaa, mutta yhtä kaikki tähän päästiin. Veikko, kuvan vasemmassa reunassa, lepuuttaa ja kääntää selkänsä laumalle. Joka saa sitten ihan vapaasti tehdä tuttavuutta tulokkaan kanssa.
Ai vähänkö kului nessuja?!

Kiitos kaikista lukuisista kommenteistanne, kysymyksistänne sekä kehuistanne; tämä tuntui olevan pidetty ja sekä kiinnostusta että ihmetystä herättävä asia. Yhtä ihmeellisiin ja dramaattisiin postauksiin tuskin hetkeen kykenen, vaan ehkäpä kuvan jos toisenkin laitan, kun sekä Poni että Sakke lähtivät.
Ponityttö on lopettanut aktiivisen ratsastamisen, outo tilanne. Talli on tyhjä ja pihatossa viisi hevosta. Kummallisen hiljaista..


Perjantaiterveisin

P.S. Laurin ja Mustan hampaat raspattiin eilen, olivat sen jälkeen kaksistaan kentällä puhaltelemassa rauhotusta pois. Kun päästin ne takaisin laumaan, alkoi Mustalla taas sama päteminen, muiden testaaminen ja vallanhakeminen.. *huokaisee syvään ja pudistelee päätään*

maanantai 3. marraskuuta 2014

Itsepäiset Suomenhevoset-trilogia..

.. ja sen keskimmäinen osa. Ensimmäisen osan, jos se sattui menemään ohi, löydät TÄÄLTÄ! Edellinen postaus päättyi siihen, että Musta oli ottanut johtajan paikan junnujen laumassa, jolloin oli aika viedä itse laumanjohtaja laumaan.

Ennen kun kerron miten tapahtumat etenivät, kun laumaan laitettiin Veikko, herra Laumanjohtaja, haluaisin painottaa, että minun pihattotallissani ei ikinä ole nähny tällaista tilannetta. Ei kertaakaan. Enkä ole myöskään ennen nähnyt noin itsepäistä ja vahvaluontoista nuorta tulokasta. Aina tähän asti ovat kaikki tulijat, olivat ne sitten varsoja tai aikuisia, alistuneet heti ja löytäneet paikkansa laumanjohtajan alapuolelta (minne ainakin nuoret hevoset ehdottomasti kuuluvat). Koskaan ikinä aiemmin ei ole laumanjohtaja joutunut ottamaan kovimpia eleitään käyttöön, saati (näennäisesti) luopumaan vallastaan.

Tämän haluan mainita siksi, että toisissa ihmisissä tämä välienselvittely herätti huolta ja pelkoa siitä, uskaltaako omaa hevostaan laittaa "sekalaumaan" (=laumaan, missä on kaiken ikäisiä) tai tuoda tänne pihattooni. Aina toki on loukkaantumisen vaara, mutta täällä ei ikinä ole välejä selvitellessä tapahtunut minkäänlaisia tapaturmia. Tässäkään ei, vaikka potkuja jaettiin tiuhaan, sattunut kummallekaan mitään.

Näistä kuvista varmaankin jokainen myös löytää syyn siihen, miksi pihatoissa ei voida pitää hevosilla takasissa kenkiä, ainakaan silloin kun uusi hevonen tulee laumaan.

Musta haastoi Veikon, ihan tosissaan. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun suokkini oli noustava noin vahvasti pystyyn..

Veikon ilme muuttui koko ajan hämmästyneemmäksi ja hämmentyneemmäksi "tuo pirulainen ei aiokaan alistua.."..

.. ja Veikon (näennäistä) ahdinkoa oli sangen tuskastuttavaa seurata. Tässä näki, miten Musta kiertyi Veikon sivulle niin, että pääsisi iskemään hampaansa toisen niskaan, ja hyppäämään selkään, mikä on vallanilmaisuista vahvin.


Olisittepa nähneet Veikon. Jokaikinen lihas jännittyneenä, tärisi hämmästyksestä, voimasta ja adrenaliinista. Vaan hiljalleen se alkoi väistää Mustaa, jolloin, pakko myöntää, minulle iski paniikki..

..puhdas paniikki siitä, että nyt jos laumaa alkaa johtaa kaksivuotias suomenhevonen, ovat minun rauhalliset ja lupsakat työoloni pihatossa ehkä menneet iäksi. No okei okei, hiukan iski ylireagointi, mutta suonette sen anteeksi..

Tämä sama kuva löytyy facebookista, TÄÄLTÄ! piiiitkääään selostuksen kera. Tyydyn tähän vain kirjoittamaan, että kuva kävisi malliesimerkiksi siitä, miltä tilanne näyttää haastajan tullessa laumaan. Ei uuden hevosen tullessa laumaan vaan nimenomaan haastajan, silloin kun uusi hevonen hakee vahvasti itselleen johtajan paikkaa. Ja jos joku miettii, mitä muu lauma tekee silloin kun kaksi vääntävät johtajuudesta, niin tästä kuvasta saanee vastauksen. Muu lauma pysyy tiukasti yhdessä, väistää, ja liikkuu johtajan ohjeen mukaan haastajaa karkuun.

Tuon hetken tunteistani kertoo paljon se, että yleensä uuden hevosen laumaan tullessa kuvaan heittämällä kuusi-seitsemänsataa valokuvaa, joista sitten pariakymmentä lukuunottamatta muut lentävät roskikseen. Tässä oli myös minulla adrenaliini- ja paniikkihormonit niin koholla, että kuudenkymmenen kuvan jälkeen en enää pystynyt kuvaamaan, pakko oli pistää kamera pois. Niin hirvitti, ja ahdisti Veikon puolesta, joka pian tuon yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen alkoi väistää Mustaa.

Siirsin junnut pois kentältä, pihattoalueen puolelle, ja siellä ne olivat keskenään seuraavat kolme vuorokautta. Olen joskus ollut (tosi) kaukaa viisas ja jättänyt portin kentän ja pihattoalueen väliin. Veikko ja Musta jäivät kentälle keskenään. Ajattelin, että selvittävät siellä välinsä, tavalla tai toisella. Helpommin, kun ei ollut laumaa, mitä kumpikin piti omanaan.

Olen aina luullut, että Veikkoa vahvempaa hevosta ei ikinä löydy ja pakko myöntää, luottamukseni sitä kohtaan kärsi vahvasti ja kirosin sen (taas) alimpaan maanrakoon. Turhaan loitsusin.. olisi vaan pitänyt uskoa siihen ja luottaa, että Veikko tietää mitä tekee.

Sillä se tiesi, tasan tarkkaan.


                                                              Maanantaiterkuin
                                                  Minna/ Päiväkummun Hevostila

P.S. Muistattehan seinäkalenterit!