5. joulukuuta/ Rakkaat tallityöntekijäni

Kissat! Olen täällä asuessani oppinut pitämään kissoista aivan valtavasti. On meillä koirakin muttei se ole niinkään mieluinen minulle, liian helppo ja kiltti ja nössö.. :D Mutta kissat, niiden "MINÄ teen ihan mitä minua huvittaa riippumatta siitä mitä SINÄ ihminen olet mieltä"-asenne on kertakaikkisen RAKASTETTAVA. Kuvamäärä myös kertoo siitä, kuinka näistä pidän.. :D

Hilma vielä hiukan huonossa kunnossa; herpesvirus vei sen veljen ja melkein kerkesi tämänkin tappamaan. Onneksi tämän kohdalla tajusin ja  olin hereillä ja myös toimin, ajoissa ehdimme tämän nestetyttämään ennen liiallista kuivumista (mikä valtavaksi suruksemme oli syynä sille, että tämän veli kuoli syliini).

Surullista myös oli, että maalle muutettuamme ensimmäisenä ostimme kolme kissaa, yhden jokaiselle lapselle. Ensimmäisenä kesänä uteliain (ja minullekin rakkain) Vili-kissa katosi. Kuvan Hilman ja sen veljen haimme löytöeläinkodista niin, että pennuista toinen tulisi minulle ja toinen Vernerin kadonneen Vili-kissan tilalle (ei sitä korvaamaan, ei kukaan voi korvata Viliä, joka oli iiiisoooo persoona). Kova paikka oli Vernerille, että ensimmäinen kissa katosi ja toinen kuoli :(

Hilman veljen Jedin hauta. Löytöeläinkodista saamansa herpesvirus hiljalleen näivetti pennun pois, minkä aivan liian myöhään tajusin, tai ainakaan sain toimittua. Yöllinen käynti eläinlääkärillä ei auttanut, se kuoli syliini; kaksi kertaa vetäisi syvään henkeä, ja kuoli. Ikinä en sitä hetkeä ja tuskaa unohda, en koskaan; edelleen itku on herkässä kun tuota kahden vuoden takaista päivää miettii.

Hilma pienenä, vielä kun se oli Hilma eikä KattiKakara, joksi sen nimesin, kun se voimistui ja kasvoi ja muuttui teini-ikäiseksi.. :D

KattiKatin lempipaikka. Kaikista viidestä kissastamme pidän tästä eniten, se aina tulee iltaisin auttamaan hevosten hoidossa ja aamuisin, herätyskelloni soitua, tulee syliini. Tietää, että myöhäiset illat ja aikaiset aamut voivat olla haastavia minulle..

KattiKatti, erittäin itseriittoisa ja päättäväinen narttu, jolla on enemmän munaa kuin meidän kolleilla yhteensä :D

Tärppänä. 

Isäntä ja Nipsu sunnuntaiaamuna :D

Viimeisimmät kissamme pikkutyyppeinä. Tuota oranssia kollia olin menossa hakemaan, tiesin, että pentueesta oli vielä myymättä sokea narttu. Pakkopakko oli se ottaa mukaan, kun oli niin tomera ja toimiva ja positiivinen otus :D (soitin isännälle "hei mitäs jos mä tuonkin kaksi pentua yhden sijaan?" johon isäntä "no sitten sinä tuot kaksi pentua" :D )

Kissat ja kulhot. Ikuisesti yhdessä :D

Mietimme minkä kokoinen tästä Sulosta tulisi, kun sen tassut ja jalat olivat niin isot. Leikkautettuamme sen se alkoi kasvaa alaspäin, roikkuvan mahan muodossa, vaan kun pääsi ulkoilun makuun, lopetti se lihomisen ja aloitti korkeuskasvun. Iso se on!
Ja aika tyhmä, sen tarttee pitkään funtsailla juttuja, näkee sen ilmeestä kuinka aivosolut hakevat toisiaan. :D

 Loppukuvissa Sulo ja Martta, joka päätti olla olematta sisäkissa, ja joka käsittämättömän hyvin pärjää ulkonakin (ja joka eniten tykkää metsästää pienenpienenpieniä päästäisiä..)

Syntymäsokea. Ei varmaan tartte kysyä syytä kun noita silmiä katsoo.. :D

Hevostilani kun valvontaeläinlääkäri tarkisti, kysyi hän erikseen haittaeläinten hoidosta. Hoituvat, kuten näkyy.. :D

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Ajattelin sen kunniaksi lukea Liinaharja, suomenhevosen taival-kirjan (toimittajina Hannu Pesonen, Olavi Hankimo, Venla Pystynen ja Riikka Pesonen) tässä päiväpuhteiksi, ja kertoa suomenhevosen ja miehen suhteessa, silloin kun se oli kaiken perusta.

Terkuin Minna/ linkistä eilisen Ypäjäkeikan kuvia katsomaan, jos kiinnostaa!