6. joulukuuta/ Kiitos!

Viime vuonna vaikutuin (ja itkin..) suuresti lukiessani Oulun yliopiston filosofian tohtorin, kulttuuriantropologian opettajan Riitta-Marja Leinosen väitöskirjan aiheesta hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana. Itsenäisyyspäivän postaukseni näytti viime vuonna tältä. Tälle vuodelle halusin kuitenkin jotain muuta, jotain mikä taas nostaisi paremmin esiin sen, kuinka valtavaa työtä eivät vain miehet ja naiset vaan myös suomenhevoset tekivät sota- ja jälleenrakennuksen aikoina. Sitaatit ovat kirjasta Liinaharja - Suomenhevosen taival; toimittajina Hannu Pesonen, Olavi Hankimo, Venla Pystynen sekä Riikka Pesonen.

"Suomenhevoset tottuivat useimmiten paukkeeseen nopeasti eivätkä sen jälkeen enää välittäneet siitä. Olisiko työ tukkimetsässä ollut avuksi?Siellähän saha ulisi, miehet huusivat, puunsäleet räsähtelivät ja kirskuivat ja hanki humahteli lumipöllyssä runkojen kaatuessa. Hevosen vähän utuisessa näkökentässä tykistökeskitys, jos ei ihan kohdalle osunut, on voinut vaikuttaa samanlaiselta. Tiedä tuota, mutta savotoissa käyneitä maataloushevosia reserviläiset olivat lähes kaikki. Mutta niin kuin ihmisillä paineensietokyky vaihteli: kun toiset hioutuivat henkensä säilyttämisen taidossa jatkuvasti paremmiksi, oppivat maastoutumaan ja pudottautumaan polvilleen, menivät toiset apaattisiksi eivätkä tylsässä turtumuksessaan välittäneet enää. Heikkohermoiset kuolivat lähtiessään säntäilemään, tai ne poistettiin rintamalta niin kuin ihmisetkin. Toiset toivat jo tiedottoman ajajansa omin neuvoin joukkosidontapaikalle, eräiden huomattiin tunnistavan väijyviä vihollisosastoja."

"Perho tuli takaisin sotavammaisena. Päällisin puolin se oli kunnossa, mitä nyt kylkiluut paistoivat kuten useimmilla rintamahevosilla. Ulkokuori asettui kauralla ja rehulla; sisuksiin sota jäi kaihertamaan ikiajoiksi.. Kun taivaalta kuului lentokoneen ääntä, Perho heitti sikseen mitä oli tekemässä - äestämässä, maitotonkkia vetämässä tai koputtelemassa kirkonkylään rattaiden edessä - syöksyi lähimpään ojaan ja veti pitkäkseen. Siinä ei kuormalla ollut mitään merkitystä.. Lentokoneita kiiti Suomen taivaalla jatkosodan aikana runsaasti, ja ajan mittaan Perhon tuska syveni. Sodan loputtua jopa automoottorin ääni alkoi laukaista samat pelot."

"Haavoittuneiden huollossa sotahevosen palvelukset koettiin hyvinkin henkilökohtaisiksi. Esimerkiksi sopii erään silloisen vänrikin kiitollinen muistelma. Syksyllä 1941 hän haavoittui eteen työnnetyssä tukikohdassa pohjoisrintamalla. Kun yhtään miestä ei ollut mahdollista irrottaa nuoren vänrikin saattajaksi, hänet sidottiin tukikohdassa käynnillä olleen huoltohevosen selkään. Tammalle annettiin suunta, ja loppu jätettiin Herran ja hevosen haltuun. Aikanaan se ilmaantui omille linjoille, eikä puolitajuttomasta vänrikistä ollut matkan vaiheiden kuvaajaksi. Vihollispartiot, harhautuneet kranaatit ja ylivoimaiset maastoesteet oli kuitenkin vältetty" [kertoi kirjassa majuri Heikki Anttinen]"

"Mies lähetti hevoselleen paketin, jossa oli leipää. Oli siinä hevosmiehellekin osansa. Tapa oli yleinen. Jos vain oman hevosen olinpaikka ja osoite oli selvillä, sitä ja sen sotahoitajaa muistettiin niin hyvin kuin pystyttiin."

"Kaikkiaan talvi-, jatko- ja Lapin sodissa menehtyi 22 000 hevosta. Niistä neljäsosa uupui liikarasitukseen ja laihtumiseen. Sodan hätä ja hosuminen äärimmäisen hankalissa oloissa - umpihangessa, suotaipaleilla, tykistöiskuissa kuoppaisessa ja terävien puunsälöjen pilkuttamassa maastossa - johtivat myös useisiin onnettomuuksiin: tapaturmissa kuoli yli  1400 hevosta. Haavoittuneesta hevosesta yritettiin pitää mahdollisimman hyvää huolta, eikä se ollut pelkkää kylmää sotilasstrategista laskelmointia. Kun kranaatinsirpale porautui selkään ja leveä verinoro kasteli hiestyneen selän entistä märemmäksi, tunteet olivat vahvasti pinnassa. Hevosta itkettiin monasti enemmän kuin naapurin miestä. Pahasti haavoittuneen, epätoivoisesti korskuvan hevosystävän lopettaminen oli vaikeampi paikka kuin vihollisen, elävän ihmisen, tappaminen."

"Kaikkiaan jatkosodan hevossairaaloissa hoidettiin 71 000 hevosta. Niitä oli auttamassa kaksi kolmasosaa Suomen noin 250:n vahvuisesta eläinlääkärikunnasta, lisäksi kymmeniä opiskelijoita. Hevosia talutti, ruokki ja piti leikkauspöydällä kiinni hevostenhoitajien ja eläinlääkintäaliupseerien lisäksi kaikkiaan 250 "konilottaa", jatkosodan aikana eläinlääkintätehtäviin koulutettua nuorta naista, joista puolet palveli sotatoimialueella ja kenttähevossairaaloissa, puolet hevossairaaloissa. Vastikään koulutetut eläinlääkintälotat joutuivat kovaan paikkaan. Ei ollut helppoa katsella hevosia, jotka hirnahtelivat ja teutaroivat kuolintuskissaan. Mutta piti vain karaista itsensä, antaa morfiinia, puhdistaa haavoja, syöttää ja juottaa sekä toivon mukaan lopulta taluttaa toipilas laitumelle vertymään. Nuoret tytöt oppivat nopeasti, kertovat useat tarinat Ulla-Maija Aaltosen kirjassa Kiitos Suomen hevoselle, johon hän on kerännyt lähes 120 rintamamiehen, lotan tai kotirintamalla suomenhevosten sotatyötä seuranneen hevosmuistot."

"Hevoslottia neuvottiin jo kursseilla, ettei kiintyminen potilaisiin olisi suotavaa, mutta toki niinkin kävi. Vastoin isänsä kieltoa Hämeenlinnan kotihevossairaalaan lähtenyt Ebba von Wendt kiintyi Nisseen, tornionjokilaaksolaiseen liinaharjaiseen piirtopäähän niin, että otti tavakseen piilottaa sen Ahveniston metsiin, kun eläinlääkärit tulivat tarkistamaan, mitkä hevosista voitiin lähettää takaisin rintamalle. Nisseen osuneet kranaatinsirpaleet olivat jo parantuneet, ja Ebba-neiti ratsasteli sillä kymmenen kilometrin toipumislenkkejä Poltinahon kasarmien ja Parolan välillä."

"[Kotiinpaluusta] Kotipaikkaansa lähimmällä asemalla ne saivat rattaat häntänsä taakse ja ajomiehen ohjastamaan usein tuttua reittiä takaisin rauhan töihin. Yhdet tajusivat toisia selvemmin, että ohi on - ne lähtivät palautuspaikasta isäntää odottamatta juoksemaan kotitallia kohti, ja yleensä osasivatkin."

FT Riitta-Marja Leinonen keskittyi tämän tekstin alussa mainitsemassani väistöskirjassaan tutkimaan ihmisten muistoja ja omia kokemuksia. Tässä kohtaa postaustani sitaattien lähde vaihtuu, sitaatit ovat Riitta-Marja Leinosen väitöskirjatekstistä Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana, (LINKKI!)

"[Sotahevosen lähtö - hevosotot] Isävainajani lähti viemään itkusilmin omaa kotikasvattiaan. Se oli meille lapsillekin raskasta, vaikka se oli eläin, mutta kyllä hiljaisuus syntyi, kun hevonen kotipihasta lähti tuntemattomalle taipaleelle ja sinne sen kohtalo määräsi kaatumaankin kuin sotilaan."

"Eräs kertoja palveli hevosmiehenä ja hänet määrättiin ottamaan hevonen itselleen hevosottopaikalta, jonne oli kerätty luovutettavaksi 50 hevosta. Hän valitsi vireän hevosen ja istui jo sen rattailla, mutta alkoi ihmetellä, kun omistaja ei päästänytkään irti ohjista. Hän kysyi mieheltä, oliko hevosessa jotain vikaa, ja silloin tämä vanha isäntä oli puhjennut kyyneliin."

"Vakavana isä valmisteli Kilttiä matkalle. Laittoi vielä ämpärin kaulaan. Se ei juo muusta, oli isä sanonut Lappeenrannassa luovuttaessa rakkaintaan."

"[Hevosen hoito rintamalla] Suomalaisista sotilaista suurin osa piti hyvää huolta hevosista. He jaloittelivat niitä kovilla pakkasilla öisin, ettei niille tullut liian kylmä. He hankkivat niille heinää ja rehua joskus oman henkensä vaarantaen, syöttivät niille leipänsä ja jopa kuorivat perunat mahdollisimman paksusti, jotta hoidokille jäisi kuorissa enemmän syötävää."

"[Hevonen pelastaa miehen] Joskus hevonen vaistosi, mihin ammus tuli. Pruuni oli pysähtynyt yhtäkkiä kesken huoltoajon suostumatta ottamaan askeltakaan. Pian kranaatti oli iskeytynyt maahan paikkaan, missä ajuri ja hevonen olisivat olleet, ellei hevonen olisi pysähtynyt. Hevonen tiesi myös, minkä pensaan takana vihollinen piileksi, ja eräs ajokki pelasti ajurinsa pinkaisemalla täydessä laukassa vihollisen luotisateen ulottumattomiin."

" [Kotiinjääneistä] Sota tavallaan lähensi naista ja hevosta. Oli opeteltava pärjäämään työhön huonosti sopivien hevosten kanssa. Useimmissa taloissahan oli joku hevonen jäljellä, mutta koska armeija oli ottanut parhaat työkuntoiset hevoset, jäljellä oli vain hyvin nuoria tai vanhoja hevosia, tammoja pienten varsojen kanssa tai oriita [oriita ei armeijan käyttöön otettu lainkaan]."

"Hellä oli oppinut ymmärtämään meitä naisia ja lapsia ja oli hvyin hyvä meidän käsitellä. Kun tuo viidennellä oleva pieni poika talutti nuorasta Hellää, pani se päänsä melkein maahan Pertin selän taa, ja käveli niin varovasti aivan kuin varoen, ettei tuo lapsi kaatuisi."

"[Kumppanuudesta] Miehet olivat valmiita myös vaarantamaan henkensä hevosen vuoksi. Haavoittunut hevonen talutettiin sairastallille, vaikka siihen olisi mennyt koko yö ja vaikka vihollisen tulitus poltteli kantapäitä. Menettipä joku mies henkensäkin vihollisen luotiin yrittäessään auttaa kituvaa hevosta."

"Suomenhevosesta tuli tavallaan yksi isänmaallisuuden symboli. Sen katsottiin olevan samanlainen kuin suomalaisen ihmisen eli sisukas, uhrautuvainen ja vähään tyytyvä ja kuolevan sankarina isänmaan puolesta. Niistä tuli oma vahvistuksensa Suomen miesvahvuudeltaan alakynnessä olevaan armeijaan."

Rauhallista Itsenäisyyspäivää teille kaikille!

Minna